Victorian putoukset tuplana

 Olen koko ikäni haaveillut näkeväni Zimbabwen Victorian putoukset. Mielessä on ollut myös asuminen maailmankuulussa Victoria Falls -hotellissa.

Putoukset näin ensimmäisen kerran, kun kävin Marja-Liisa Lappalaisen ja Euca Ncuben häissä. Sittemminhän pari erosi.

Nähdessäni putoukset aloin itkeä käsittämättömien luonnonvoimien edessä. Vesihöyry kasteli kasvot, ripsivärit valuivat, mutta en välittänyt. Yksi vuosikymmeniä mielessä ollut haave toteutui.

Päätin, että haluan näyttää putoukset myös aviomiehelleni. Niinpä lomaillessamme Kapkaupungissa lensimme Johannesburgin kautta Victorian putouksille.

Lähdimme hotellista turvamiehen saattelemana. Turvamies tarvitaan, koska kilometrin matkalla saattaa eteen tulla leijona tai muu villieläin.

20 taalaan pääsymaksu oli hintansa väärti. Polut kuljettavat turistin oikeita reittejä siten, että putouksista voi todella nauttia. Ja totta kai alueella on myös putoukset löytäneen miehen patsas.

Tietysti minun piti pysähtyä tohtori Livingstonen suuren patsaan vieressä ja sanoa kuuluisat sanat: Tohtori Livingstone - oletan.

Jos kiertää putoukset oikein kunnolla, aikaa kuluu parisen tuntia. Victoria Falls -kaupungissa, jonne joutuu maksamaan 30 dollarin turistiveron, ei sitten muuta näkemistä olekaan. Kaksi päivää kaupungissa riittää mainiosti.

Kaupoissa ei ole Zimbabwen taloudellisen tilanteen takia muuta kuin matkamuistoja, talot olivat ränsistyneet, tiet huonossa kunnossa eikä huoltoasemilla ollut näkemäni mukaan polttoainetta. Ja siksi ne olivat kiinni.

Tosi hauskaa oli katsoa paviaanien juoksentelua keskellä kaupunkia, puhvelit kävivät syömässä keskustan tuntumassa ja pahkasiat löhöilivät rauhassa nurmikoilla. Kukaan ei välittänyt niiden olemassaolosta, mutta turistille ne olivat eksoottinen kokemus.

Vuonna 1904 rakennettu Victoria Falls -hotelli on parhaimmat päivänsä nähnyt. Vaikka meillä oli mieheni kanssa de lux -huone, matto oli nuhjuinen, seinillä käveli hämähäkkejä, maalit tippuivat ja sängyt natisivat. Kärpäsiä hyöri. Tuli väistämättä mieleen, ettei kukaan enää välitä mistään.

Välinpitämättömyys heijastui myös henkilökunnan käytöksestä. Tunnelma oli pysähtynyt, mutta mihin vuoteen - sitä oli vaikea hahmottaa. Ei ainakaan niihin vuosiin, jolloin hotellissa vietettiin upeita juhlia, kuuluisuudet nauttivat talon antimista ja tanssivat upeissa saleissa.

Tulin surulliseksi siitä, että aikoinaan hienon rakennuksen annetaan rahapulan takia ränsistyä.

Se on kuitenkin myönnettävä, että ikkunasta avautui upea näkymä; putouksilta tullut savusumu peitti harsoonsa sillan, josta autot ajoivat Sambian puolelle.

Ja tietysti ikkunamme ulkopuolella olevalle markiisille hyppäsi paviaani, siitä se tuli ikkunalaudalle ja tuijotti lasin läpi meitä, jotka löhöilimme sängyssämme. Eläin mietti varmaankin, että voi ihmisparat, kun joutuvat olemaan häkissä.

Kaikesta huolimatta suosittelen jokaiselle putouksilla käyntiä - sellaista kokemusta ei unohda koskaan!

Sarjassa Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Rita Tainola kertoo, miten matkailet tehokkaasti