Äiti tunnustaa: "Huusin itkevälle vauvalle, että haluaisin peruuttaa hänen olemassaolonsa"

Äitiys ei ole vain ruusunpunaista unelmaa. Tässä yhden äidin kertomus siitä, miten kolmannen lapsen syntymän jälkeen voimat loppuivat kesken.

"Kuopuksen synnyttyä asetin itselleni järjettömiä odotuksia siitä, kuinka elämä kolmen lapsen kanssa sujuisi. Todellisuus oli kaikkea muuta.
Vauva oli vaativa ja huono nukkumaan, joten kohdistin kaiken vihani häneen. Rakastin mutta myös vihasin tuota lasta, jota ei ollut suunniteltu ja joka pilasi elämäni olemassaolollaan. Hän pilasi tulevaisuudensuunnitelmani.

Rakkauden tunteet tulivat niinä hetkinä, kun vauva oli tyytyväinen ja iloinen. Joskus olin hyvällä mielellä myös imettäessä, mutta useimmiten koin sen ahdistavaksi.

En kertonut ahdistuksestani. Kahden nuorimman synnytyksen jälkeen oli seulontakyselyitä, joihin vastasin sujuvasti valehdellen. Kaikki oli ihanaa ja ruusunpunaista vauvaelämää. Silloinen puolisoni ei auttanut lainkaan eikä osannut käsitellä sairastumistani.

Tajusin tarvitsevani apua, kun kesällä 2010 raivosin vauvalle, kun hän ei nukahtanut yöunille. Kävelin vauva sylissä ympyrää ja huusin ja raivosin itkevälle vauvalle, kuinka haluaisin peruuttaa hänen olemassaolonsa ja kuinka hän on pilannut elämäni, enkä antaisi sitä hänelle anteeksi. Tämän sattui todistamaan vierestä nyt 13-vuotias esikoiseni, joka alkoi itkeä ja pyysi minua lopettamaan, koska vauva pelkää eikä voi nukkua.
Terapian ansiosta oloni alkoi parantua. Häpeä oli niin valtava, että kesti kauan jopa terapian aloittamisen jälkeen kertoa asiasta esimerkiksi vanhemmilleni.

Nyt en häpeä enää. Voin loistavasti ja toimin Äimä ry:n vertaisohjaajana."
Mari Sipola, Hattula

Tausta:

Katariina Pyykkö-Bärlundin tuoretta pro gradu -tutkielmaa Äitiyden toinen tarina varten Pyykkö-Bärlund pyysi äitejä kirjoittamaan tunteistaan.

Katkelmat kirjoituksista ovat pysäyttävää luettavaa. Niissä tavalliset, lastaan rakastavat äidit kertovat tuntevansa lastaan kohtaan suuttumusta. Sillä hetkellä, kun äitiys ei tunnu hyvältä, he syyttävät lastaan elämänsä pilaamisesta.

- He tuntevat olevansa riittämättömiä. Häpeä ja syyllisyys kalvavat.
Se, että tuntee kiellettyjä tunteita, ei tarkoita, että on poikkeustapaus tai tavallista huonompi äiti. Kielteisinä pidetyt tunteet ovat pikemminkin osa äitiyttä: se toinen puoli, joka kulkee onnellisen tarinan rinnalla, Pyykkö-Bärlund sanoo.

Yllä oleva tarina ovat Äimä ry:n jäsenen kertoma. Yhdistykseen kuuluu äitejä, jotka ovat kokeneet synnytyksen jälkeisen masennuksen. IS pyysi heitä kertomaan tunteistaan.