Äidin kertomus: "Koliikkinen kersa huusi, ja inhosin lasta"

"Kun lapseni syntyi, ajattelin, mitä olenkaan mennyt tekemään. Elämäni olisi pilalla. Koliikkinen kersa huusi, ja inhosin lasta. En kestänyt nähdä tuttipulloja tai lapsen leluja, sillä ne muistuttivat pilalle menneestä elämästäni. Laitoin vauvan nukkumaan hurisevan astianpesukoneen viereen, jotta se ei oppisi sylivauvaksi. Olin vähällä oksentaa, kun meitä onniteltiin.

Halusin entisen elämäni takaisin ja pelkäsin, että teen pian itselleni jotain. Hain apua ja sain lääkityksen. Masennuslääkkeet eivät auttaneet, vaan kehitin itselleni lääkeriippuvuuden.

Lopulta löysin tieni Äimä ry:n vertaistukiryhmään. Ainoastaan vertaisryhmän tuki auttoi, sillä siellä ymmärsin, etten ollut ainoa, joka koki niin. Janosin toisten kokemuksia. Nautin siitä, että aina sai sanoa, että nyt menee päin persettä."

Vertaistuki auttoi

Tausta:

Katariina Pyykkö-Bärlundin tuoretta pro gradu -tutkielmaa Äitiyden toinen tarina varten Pyykkö-Bärlund pyysi äitejä kirjoittamaan tunteistaan.

Katkelmat kirjoituksista ovat pysäyttävää luettavaa. Niissä tavalliset, lastaan rakastavat äidit kertovat tuntevansa lastaan kohtaan suuttumusta. Sillä hetkellä, kun äitiys ei tunnu hyvältä, he syyttävät lastaan elämänsä pilaamisesta.

- He tuntevat olevansa riittämättömiä. Häpeä ja syyllisyys kalvavat.
Se, että tuntee kiellettyjä tunteita, ei tarkoita, että on poikkeustapaus tai tavallista huonompi äiti. Kielteisinä pidetyt tunteet ovat pikemminkin osa äitiyttä: se toinen puoli, joka kulkee onnellisen tarinan rinnalla, Pyykkö-Bärlund sanoo.

Yllä oleva tarina ovat Äimä ry:n jäsenen kertoma. Yhdistykseen kuuluu äitejä, jotka ovat kokeneet synnytyksen jälkeisen masennuksen. IS pyysi heitä kertomaan tunteistaan.