Jutta

Uutiset

Valikko

Uutiset

Kansa Taisteli: Keskellä Valkeasaaren tulihelvettiä

Olin hautautunut korsuun, santaa valui päälle. Suuta ei voinut avata, lykkäsin kielellä suusta santaa pois. Siellä rukoiltiin. Olin valmis kuolemaan, Viljo Sahlstén, 89, sanoo.

Hän voitti Kansa Taisteli -kirjoituskilpailun. Lue koko palkittu kirjoitus tästä.

Kun talvisota alkoi, kuuluin suojeluskuntaan. Olin jo ollut kutsunnoissa, mutta en vielä saanut kutsua armeijaan. Suojeluskuntalaisina toimimme minä, ja joukko muita Marttilan poikia, erilaisissa vartiotehtävissä kotipitäjässä Marttilassa ja myös Turussa Heikkilän kasarmin alueella ns. vartiopataljoonassa.

Jatkosodan alkaessa olimme Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin leiripäivillä Naantalissa. Näitä leiripäiviä vietettiin vuosittain juhannuksen tienoilla. Leiri kesti normaalisti kaksi viikkoa, mutta nämä vuoden 1941 leiripäivät jouduttiin lopettamaan kesken. Alkoi sota.

Olin itse jo sen ikäinen, että olin jo kutsunnoissa käynyt ja tiesin, että palvelukseen oli astuttava lokakuussa 1941. Kun sotaa oli kestänyt noin kuukauden päivät ja sen piti päättyä hyvinkin pian sen aikaisten tietojen mukaan, tuli mieleeni ajatus lähteä jo silloin mukaan vapaaehtoisena. Sain mukaani myös kaksi samanikäistä kaveriani,
Alpo Luodon ja Ilmari Virtasen, jotka innostuivat asiasta, ja niinpä ilmoittauduimme elokuussa armeijan palvelukseen.

Saimme määräyksen Urjalan koulutuskeskukseen. Siellä minut määrättiin tarkka-ampujakurssille, jonka kerrottiin vastaavan aliupseerikoulua. Se komennus päättyi kuitenkin pian. Ennätimme olla siellä vain yhdeksän päivää, olimmehan sotilaspoikina, suojeluskunnan poikaosastolaisina ja suojeluskuntalaisina saaneet jo kohtalaisen koulutuksen. Aseenkäsittelykin oli meille hyvin tuttua, olimme osallistuneet moniin ampumakilpailuihinkin. Myös fyysinen kuntomme oli hyvä, olimme nuoria ja harrastaneet urheilua poikavuosista saakka.

Edessä oli lähtö rintamalle.

Jouduimme Viestipataljoona 21:een hyökkäysvaiheen ollessa menossa. Me kaikki kolme olimme vielä yhdessä viestiporukassa noin kaksi kuukautta, jonka jälkeen meidät erotettiin toisistamme ja siirrettiin eri jalkaväkirykmentteihin. Sain pian tuntuman siitä, mitä sota on.
Hyökkäysvaiheen loputtua jouduin Lempaalaan, JR 1:een, toisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan konekiväärimieheksi ja tarkka-ampujaksi. Sain oman aseeni lisäksi käyttööni 20 mm:n pst-kiväärin, jolla ammuin räjähtäviä valojuovapanoksia todettuihin vihollispesäkkeisiin.

Lempaalassa, Inkerinmaalla, olomme olivat surkeat; korsumme oli huonokuntoinen, minkäänlaista valoa ei ollut, poltimme tapsinpätkiä nähdäksemme edes vähän. Sateella korsun lattia lainehti ja talven tultua paleltiin, talvi 1941-42 oli hyvin kylmä; jouluaattona tullessani vartiosta oli korsun seinässä olevassa mittarissa lukema - 41. Syöpäläisiä, täitä ja luteita oli paljon. Ruokakin oli kehnoa ja varusteemme huonot. Vaikka olomme olivat tällaiset, sairastelimme harvoin. Pääsin ensimmäisen kerran lomalle oltuani rintamalla yhtäjaksoisesti kahdeksan kuukautta.

Kesän tultua olomme helpottui hieman. Olimme kuitenkin koko ajan etulinjassa ja tarkkana piti olla, sillä jokainen hetki saattoi olla viimeisemme, kuoleman uhka oli alituinen seuralaisemme.
Olin etulinjassa yhtäjaksoisesti noin kaksi vuotta, kesästä 1941 kesään 1943. Pääsimme lopulta "huilaamaan" Vammelsuuhun. Ei se kuitenkaan levolta tuntunut, sillä teimme sinä aikana kovasti linnoitustöitä Uudenkirkon Inossa. Kaivoimme juoksuhautoja erittäin kovaan, hiesusaviseen tantereeseen. Vaikka kuinka kovaa hakulla löi, ei maasta tahtonut irrota juuri mitään.

Hyvää kuntoutusta se kyllä oli.

Keväällä 1944 rykmenttimme sai taas rintamavastuun ja saimme siirron Valkeasaareen, joka sekin oli Inkerinmaalla, noin 25 km Pietarista, Neuvostoliiton puolella, lähellä Suomenlahtea. Jäimme asemiin Viipurista Terijoen kautta Pietariin johtavan kivitien varteen. Olosuhteet olivat vaikeat ja asemat huonot.

Oli selvästi jo nähtävissä, mitä tuleman piti: Pietarista kantautui monenlaisia ääniä ja kolinoita, joita yökaudet jouduimme kuuntelemaan. Ruoan noutaminenkin oli vaikeaa vihollisen tykistötulituksen kovettua koko ajan. Korvikkeen keittokin onnistui kunnolla vain tuulisena päivänä, tyynellä säällä kamiinan savu nousi suoraan ylös paljastaen viholliselle olinpaikkamme.

Perjantaina 9. päivänä kesäkuuta 1944 oli se päivä, jolloin Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella. Tämä hyökkäys tapahtui juuri meidän rykmenttimme, JR 1:n lohkolla Valkeasaaressa.

Aamu oli hyvin kaunis ja kirkas.

Olin yksin vartiossa konekiväärissä.

Kello oli viittä minuuttia vaille kuusi.

Pieni lentokone lähestyi Pietarin suunnalta. Kun kone tuli linjamme kohdalle, siitä ammuttiin kaksi punaista valorakettia. Ihmettelin itsekseni niiden tarkoitusta. En ollut aikaisemmin nähnyt tällaisia raketteja ammuttavan lentokoneesta. Kone ei palannutkaan Leningradiin, vaan lensi vasemmalle, Laatokan suuntaan. Sitten alkoi kuulua kovaa jyrinää, joka läheni, kasvoi ja voimistui.

Vartiopaikaltani oli metsänreunaan matkaa parin, kolmen kilometrin verran. Havaitsin sieltä syöksyvän esiin satamäärin lentokoneita, jotka lensivät suoraan meitä kohti. Läksin juoksemaan kovaa vauhtia noin viidenkymmenen metrin päässä olevaan korsuun tekemään hälytystä ja huusin korsun ovella pojille:

- Nyt se tulee!

Syöksyimme jokainen mies asemiin. Silloin alkoivat pommit putoilla ympärillemme. Juoksuhautoja luhistui ja sotilaita jäi niiden sortuvien seinien alle. Koneet lensivät aika matalalla ja näki selvästi kun pommirypäleet irtaantuivat koneesta.

Ensimmäisiä pommeja pystyi seuraamaan niiden maahantuloon saakka. Aina vain tuli uusia koneita leveänä rintamana ja kaikki pudottivat pommilastinsa meidän asemiamme kohti. Ilmatilassamme koneet täyttivät taivaan, samanaikaisesti näkyvissä satoja koneita.
Tätä pommitusta kesti taukoamatta noin tunnin ja siitä aiheutuva ryöppy ja jyrinä oli niin kovaa ja yhtäjaksoista, ettei mitään yksinäistä räjähdystä enää erottanut. Ilma oli muuttunut ympärillämme räjähdyskaasujen, lentävän hiekan ja pölyn vaikutuksesta niin pimeäksi, ettei aurinkoakaan juuri näkynyt.

Pommikoneaaltojen häivyttyä, tuli seuraavaksi ns. maataistelukoneita, jotka lensivät juoksuhaudan suuntaisesti. Koneista ammuttiin konekivääreillä ja tykeillä - aseiden suuliekit vain leiskuivat koneen molemmista päistä. Nämä koneet lensivät niin matalalla, että erotimme selvästi koneissa olleiden miesten hahmot.

Ilmapommitusten loputtua aloitti vihollinen ankaran tykistökeskityksen. Vihollisella oli 200 tykkiä kilometriä kohden eli tykki viiden metrin välein. Tätä rumputulta kesti myös noin tunnin ajan, minkä jälkeen seurasi jalkaväen hyökkäys. Ilma oli harmaa savusta ja pölystä, joten hyökkääjiä oli vaikea nähdä. Konepistoolien suuliekit kuitenkin näkyivät.
Ammuimme konekiväärillä niin paljon kuin siitä irti lähti. Samoin tekivät komppaniamme toisetkin konekiväärit ja etulinjassa olevat muut yksiköt.

Me onnistuimmekin yhdessä torjumaan vihollisen! Vihollinen ei hirmuisesta yrittämisestä huolimatta päässyt linjojemme lävitse.
Se oli ihme! Meistä vähän sivummalle hyökkääjä sai aikaan kuitenkin pienen murtuman. Sitten tuli maailmanlopun jysähdys
Minä haavoituin aamuisessa kahinassa, sain ammuksesta sirpaleen jalkaani. Haava ei ollut kovin paha, mutta siitä vuoti verta. Lähdin, ammunnan hetkeksi vaiettua, sidottamaan jalkaani ja etsimään kk-johtajaamme, korpraali Uuno Hurskaista, jonka kuitenkin kuulin kaatuneen jo aamun aikana.

Matkaa oli ehkä 200 metriä. Korsussa oli jo muitakin haavoittuneita, ehkä 15 miestä. Korpraali Tauno Seppänen oli sitomassa omaa haavaansa, samaan hommaan ryhdyin itsekin. Kapteeni
Haantio, 7. Komppanian päällikkö, oli juuri puhelimessa antamassa tilannetiedotusta.

Menin istumaan korsun laverille maskulaisen Markus Laihosen viereen.
Keskustelimme tilanteesta.

Silloin jysähti!

Korsun katto tuli alas ja seinät ympärillämme luhistuivat. Päällemme tippui kasoittain multaa, kiviä, hirren pätkiä ja kaikenlaisia kattorakennelman osia. Laveri, jolla olimme hetki sitten istuneet, hajosi allamme pirstaleiksi. Olimme jääneet loukkuun maan alle. Korsun tuhon oli aiheuttanut nurkan lähelle pudonnut lentopommi.

Olimme juuri selviytyneet voimia koettelevasta taistelusta, tosin haavoittuneina. Nyt kohtaloksemme oli tullut toisenlainen vaara, tulla haudatuiksi elävänä. Tilanteemme oli äärimmäisen vakava, suurin osa miehistä oli korsun sortuessa loukkaantunut kuolettavasti. Olimme kaikki kasvokkain kuoleman kanssa. Monet valittivat ja rukoilivat, kukin omalla tavallaan - minä ajatuksissa muiden mukana. Rukoilevien äänet hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Miehiä kuoli.

Makasin selälläni, jalat ristissä vieressäni makaavan Laihosen kanssa. Oli aivan pimeää, tunsin vain lämmön, joka lähti Laihosen jaloista. En pystynyt liikkumaan enkä puhumaan. Kielenkärjellä onnistuin työntämään suustani osittain pois sinne tunkeutuneen hiekan. Tilanteemme tuntui täysin toivottomalta. Ajattelin, ettei kukaan voi tulla meitä pelastamaan, sillä hyökkäys oli edelleen käynnissä.

Järkeni sanoi, että viimeinen hetkeni koittaa nyt, ja minusta tuntui, että olen siihen valmis, en tuntenut kipua enkä vilua, minun oli hyvä olla. Mieleeni tuli sellainenkin ajatus, ettei minua jää juuri kukaan kaipaamaankaan, muita läheisiä ei ole kuin oma äitini, joka syvästi uskovaisena ymmärtää tämän.

Aikaa oli kulunut ehkä puolentoista tunnin verran ja olin edelleen elossa, samoin oli Laihonen. Silloin alkoi ulkopuolelta kuulua hiljaista ääntä, kuin lapion kirskahtelua. Voisiko se todella olla kaivamisesta johtuvaa ääntä? Ihmeellistä, se oli kuin olikin lapion ääni, ja se voimistui koko ajan. Pelastajia oli sittenkin tulossa.

Monenlaisia pelonsekaisia ajatuksia pyöri päässäni. Entäpä jos pelastajat lapioillaan iskevät vahingossa päämme hajalle, kun siinä avuttomina makasimme kasvot ylöspäin.

Minut ja Laihonen saatiin kuitenkin onnellisesti kaivetuiksi esiin. Pelastus tuli yhdennellätoista hetkellä. Myöhemmin, eräässä veljestapaamisessa, kertoi kolmannen joukkueen johtaja, luutnantti
Erkki Siukola, arvellun, ettei ketään voi olla enää elossa, koska korsun sortumisesta ja miesten hautautumisesta oli jo kulunut puolitoista tuntia. Hän määräsi kaivaukset lopetettaviksi. Pari miestä jatkoi kuitenkin itsepintaisesti kaivamista, rajusta tykkitulesta huolimatta, ja he saivat kuin saivatkin meidät ulos hajonneen korsun uumenista.
Minut kannettiin paareilla lähellä olevaan toiseen korsuun. Suustani vuoti hiekan- ja limansekaista verta, rintakehä oli äärimmäisen kipeä painon alla ja vasen jalkani oli pahoin loukkaantunut. Laihosta en enää nähnyt.

Menetin tajuntani, enkä mahtunut täyteen panssariautoon, joka tuli haavoittuneita hakemaan.

Kaksi meidän komppaniamme miestä, Aaro Mutanen ja Valtteri Paljakka, lähti minua saattelemaan JSP:lle. Panin käteni heidän olkapäilleen ja yhdellä jalalla hyppelehdin eteenpäin miesten välissä. Rämmimme suolla, etenimme harvakseen, liikkumiseni oli hidasta ja vaivalloista, silla jokainen askel teki kipeää. Jälleen alkoi hirvittävä tykistökeskitys. Oli iltapäivä 9. kesäkuuta. Menimme kaikki kolme yhteisestä sopimuksesta istumaan kranaatin tekemään kuoppaan odottelemaan tilanteen rauhoittumista. Nukahdin.

Herättyäni huomasin olevani yksin kuopassa, saattajiani ei näkynyt missään. Pojat olivat lähteneet pakosalle ja jättäneet minut, haavoittuneen miehen yksin suon keskelle.( Kuulin myöhemmin, että Aaro Mutanen oli siirtynyt suoraan vihollinen puolelle ja kovaäänisen välityksellä kertoi suomalaisille miten hyvä siellä oli olla.) Pelästyin, enhän pystynyt edes kävelemään. En kuitenkaan halunnut jäädä yksin suolle odottamaan varmaa kuolemaa. Mietiskelin, olisiko jotain vielä tehtävissä.

Silloin näin kuopan reunalla pikkulinnun pomppivan vilkkaasti edestakaisin, se aivan kuin viestitti minulle, että "lähdes, poika, liikkeelle." Lintua katsellessani sain herätyksen, jatkan konttaamista.

Matkan teko konttaamalla oli hidasta ja tuskaista. Selässä oleva kiväärinikin haittasi kulkua. Olin kontannut arvioni mukaan pari kilometriä, kun huomasin lähellä pienen kellarin ja ryömin sinne.

Mielessäni oli selkeä ajatus siitä, että vangiksi en aio antautua, kun kerran olin vapaaehtoisena suojeluskuntalaisena sotaan lähtenyt. Mieluummin ammun itseni kellarissa. Sitten tuli mieleeni ajatus, että olin rukoillut, korsun alla loukussa ollessani, pelastumista ja olin pelastunut. Yritin rohkaista itseäni. Ryhdistäydyin ja aloin ryömiä eteenpäin.

Vieressä virtasi joki, etenin sen piennarta pitkin, olisin halunnut ylittää joen, mutta eihän se mitenkään olisi mahdollista, vaikka oli aina ollut hyvä uimari. Huomasin, että joen yli johti puun runko, mutta en uskonut pääseväni sitä pitkin yli. Pääsin kuitenkin hivuttautumaan puun rungolle hajareisin ja sain itseni vedetyksi joen toiselle puolelle. Sain kahdesta ammuksen pirstaloimasta oksasta itselleni kainalosauvat, joihin tukeutuen kompuroin tien laitaa eteenpäin. Voimani olivat loppumassa. Helvetti kohdaltani päättyi lopultakin.

Vastaani tuli henkilöauto, jossa kuljettajan lisäksi oli käteen haavoittunut luutnantti. He etsiskelivät JSP:tä. Esittelin itseni ja kerroin mitä oli tapahtunut. Pääsin kyytiin. Kesäkuun 10. päivänä kolmen aikaan aamuyöllä, löysimme JSP:n, suuren T-mallisen parakin, ja minä jäin sinne. Paikka oli täynnä valittavia haavoittuneita ja paperilakanoilla peitettyjä kuolleita. Sain täällä todeta, miten raskas tehtävä oli lääkintähenkilökunnalla ja lotilla hoidettavana.

Aamuyöllä, juuri ennen uuden suurhyökkäyksen alkua, tuli linja-auto, jonka kyytiin minut siirrettiin. Sortavalan asemalla pääsin junaan ja jouduin sotasairaalaan Mänttään. Viivyin sotasairaaloissa yhteensä kolme kuukautta, lopuksi Turussa.

Kovat taistelut jatkuivat edelleen siellä, mistä olin joutunut lähtemään. Linjat murtuivat. Sain kuulla korpraali Martti Pihlajamaalta, että sekasorto linjoilla oli ollut kamalaa. Juoksuhaudat olivat täynnä kaatuneiden sotilaiden ruumiita.

Sain myös kuulla, että jo yhdeksäntenä päivänä pst-porukkamme oli kokonaisuudessaan menehtynyt ilmapommituksissa. Kuulin, että kun linjat olivat lopullisesti murtuneet 10. päivänä kesäkuuta, oli lähtö ollut niin kiireinen, että komppaniamme koko arkisto asiakirjoineen oli jäänyt vihollisen haltuun.

Virallisten tietojen mukaan urhea JR 1 menetti Valkeasaaren taisteluissa kaksi pataljoonan komentajaa, kahdeksan komppanian päällikköä, 872 miestä, joista 476 kaatuneina tai kadonneina ja loput haavoittuneina. Aikaa tähän tuhoon oli kulunut vain vähän toista vuorokautta!
Olen usein ajatellut aikaa, jonka vietin etulinjassa. Kuolema oli koko ajan silmiemme edessä.

Kun jouduit vihollisen kanssa kasvokkain, oli vain yksi tapa selvitä: tappaa vihollinen. Se on sodan laki. Onneksi sota lopulta päättyi. Se kesti minulla kolme vuotta ja kolme kuukautta.

Palasin sieltä sotainvalidina kotiini Marttilan Ollilaan.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt

    Näitä luetaan!

    1. 1

      Teloituksessa kammottava käänne Alabamassa – teloitettava avasi silmänsä ja haukkoi henkeään

    2. 2

      Kuhmossa iso poliisioperaatio – partioita Oulun ja Itä-Suomen poliisista

    3. 3

      Mies piti vaimoaan vankina Missourissa – postipakettiin kirjoitettu avunpyyntö pelasti

    4. 4

      Kauniista ja rohkeista tuttu näyttelijä menehtyi – yli 2000 jakson elämäntyö saippuaoopperoissa

    5. 5

      Italialaisen mallikaunottaren, 42, härski alastonkuva kauhistuttaa faneja – pani isäpuolensa ja näyttelijä-äitinsä ikuistamaan itsensä jooga-asennossa

    6. 6

      Sisäpiirin paljastus: Saara Aallolle maksetaan Lontoossa kaikki, Meri-rakas ja ystävät sinnittelevät – ”Hyödynnämme tarjouksia”

    7. 7

      Alusvaatemalli Alyssa, 20, matkustelee maailman luksuskohteisiin ilmaiseksi – vanhemmat miehet kuittaavat kulut: ”Tuntuu hyvältä, kun kaikki maksetaan”

    8. 8

      Myrkyttääkö narsisti elämääsi? 7 varoitusmerkkiä

    9. 9

      Juho muutti Espanjaan – kämppä on kylmä ja kallis, eikä ilman villasukkia pärjää: ”Välillä pyyhkäisen hometta seinistä”

    10. 10

      Trump poseeraa Time-lehden kannessa – somessa huomattiin heti: Kuvaan piilotettiin viesti paholaisesta ja viittaus Hitleriin?

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Suuri lihapullatesti oli yhden pienen pyörykän ylivoimaa – ”Heittämällä paras”

    2. 2

      Äidin tekemä Excel-taulukko paljasti kylmän totuuden Nikon tilanteesta – näin poika kuittasi 50 000 € velat

    3. 3

      Psykoosiin ajautunut Kanye West palasi julkisuuteen muuttuneena – ensimmäinen kuva räppäristä poistettiin Instagramista nopeasti

    4. 4

      Aasialaismiehen passikuva hylättiin äärimmäisen kiusallisesta syystä

    5. 5

      Kolme lasta ja äiti kuolivat tulipalossa Helsingin Vuosaaressa – näin tapahtumat etenivät

    6. 6

      Vuosaaren paloasunnossa ei ollut palovaroitinta – äiti ja lapset kuolivat, perheen isä kuuli suruviestin töissä

    7. 7

      Näin Patrik Laine asuu Winnipegissä – ”Just ja just osaan käyttää mikroa”

    8. 8

      Poliisi kertoi lisää Vuosaaren tragediasta: nuorin uhri 2-vuotias, suurimmat tuhot saunassa

    9. 9

      Juho muutti Espanjaan – kämppä on kylmä ja kallis, eikä ilman villasukkia pärjää: ”Välillä pyyhkäisen hometta seinistä”

    10. 10

      Salkkarit-kaunotar rohkeassa kuvassa – rinnat paistavat läpi henkäyksen ohuesta asusta

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Poliisi IS:lle: Tällainen tausta Imatran epäillyllä 23-vuotiaalla kolmoismurhaajalla on

    2. 2

      Salkkarit-kaunotar rohkeassa kuvassa – rinnat paistavat läpi henkäyksen ohuesta asusta

    3. 3

      WhatsApp katoaa miljoonista puhelimista – katso, onko omasi listalla

    4. 4

      Hänellä oli Linnan juhlien rohkein iltapuku – IS:n lukijat äänestivät illan räväyttävimmän pukeutujan

    5. 5

      Robinin, 18, Linnan juhlat -asussa mukana yksityiskohta, joka jäi monilta huomaamatta – presidentiltä erityinen pyyntö kättelyjonossa

    6. 6

      Tuulenvire paljasti Donald Trumpin omituisen ”asumokan” – netti sekosi lentokentältä napatusta kuvasta

    7. 7

      Todelliset syyt, joiden vuoksi naiset voihkivat seksin aikana

    8. 8

      Raivostunut Matti Nykänen perui keikkansa Kanarialla – ravintola joutui maksumieheksi: ”V**ut minä mitään keikkaa vedä”

    9. 9

      Linnan jatkoilla nousi hässäkkä – Heikki Lampela ja Hanna Kärpänen sisään vahvassa juhlatunnelmassa: ”Haluan seikkailuja”

    10. 10

      Matti Vanhasen tyrmäävä naisystävä Heidi säväytti Linnassa – sahaperijättären mekko paljasti dekolteen

    11. Näytä lisää

    Näitä luetaan!

    1. 1

      Teloituksessa kammottava käänne Alabamassa – teloitettava avasi silmänsä ja haukkoi henkeään

    2. 2

      Kuhmossa iso poliisioperaatio – partioita Oulun ja Itä-Suomen poliisista

    3. 3

      Mies piti vaimoaan vankina Missourissa – postipakettiin kirjoitettu avunpyyntö pelasti

    4. 4

      Kauniista ja rohkeista tuttu näyttelijä menehtyi – yli 2000 jakson elämäntyö saippuaoopperoissa

    5. 5

      Italialaisen mallikaunottaren, 42, härski alastonkuva kauhistuttaa faneja – pani isäpuolensa ja näyttelijä-äitinsä ikuistamaan itsensä jooga-asennossa

    6. Näytä lisää
    1. 1

      Suuri lihapullatesti oli yhden pienen pyörykän ylivoimaa – ”Heittämällä paras”

    2. 2

      Äidin tekemä Excel-taulukko paljasti kylmän totuuden Nikon tilanteesta – näin poika kuittasi 50 000 € velat

    3. 3

      Psykoosiin ajautunut Kanye West palasi julkisuuteen muuttuneena – ensimmäinen kuva räppäristä poistettiin Instagramista nopeasti

    4. 4

      Aasialaismiehen passikuva hylättiin äärimmäisen kiusallisesta syystä

    5. 5

      Kolme lasta ja äiti kuolivat tulipalossa Helsingin Vuosaaressa – näin tapahtumat etenivät

    6. Näytä lisää
    1. 1

      Poliisi IS:lle: Tällainen tausta Imatran epäillyllä 23-vuotiaalla kolmoismurhaajalla on

    2. 2

      Salkkarit-kaunotar rohkeassa kuvassa – rinnat paistavat läpi henkäyksen ohuesta asusta

    3. 3

      WhatsApp katoaa miljoonista puhelimista – katso, onko omasi listalla

    4. 4

      Hänellä oli Linnan juhlien rohkein iltapuku – IS:n lukijat äänestivät illan räväyttävimmän pukeutujan

    5. 5

      Robinin, 18, Linnan juhlat -asussa mukana yksityiskohta, joka jäi monilta huomaamatta – presidentiltä erityinen pyyntö kättelyjonossa

    6. Näytä lisää