Joulutarinakisa - Aino Aho: Perinne

C-sarjan voittaja: Aino Aho, 11, Kirkonkylän koulu, Tuusula

"Perinteinen joulu" on maailman viheliäisin käsite. Niin minä ajattelin, olin aina ajatellut. Halveksin ihmisiä jotka touhottivat joulusta jo lokakuussa, ja nauroin niille jotka ryntäilivät ostamaan viimehetken joululahjoja.

Vuosikausia olin yrittänyt tehdä joulusta niin erikoisen kun vain taisin. Monesti olin siinä onnistunutkin. Olin tarjoillut jouluna McDonald’sissa, patikoinut ympäri Aasiaa, soittanut rumpuja rock-konsertissa ja ylipäätään olin yrittänyt kaikin tavoin vältellä joulun perinteitä.

Nyt, katsellessani ulos ikkunasta joulu-aaton valjetessa, tajusin jotain. Ikuisesta perinteiden karttelustani oli muodostunut jonkinlainen... perinne. Vihaamalla perinteitä olin tehnyt perinteen ja tänäkin vuonna olisin jatkanut perinnettäni, ellen olisi tätä asiaa älynnyt.

Aloin itsekin mennä sekaisin. Nyt oli keksittävä jotain. Olisi tehtävä jotain uskomatonta, ennenkuulumatonta, jota kukaan ei vielä olisi jouluna tehnyt.

Pysähdyin miettimään. Tarpeeksi erikoista, tarpeeksi hämmästyttävää, kuitenkin tarpeeksi tavanomaista. Ja sitten, kuin taivaalta olisi tipahtanut, sain loistavan idean.

Kukaan ei varmasti olisi joulu-aattona kiivennyt kirkon katolle ja juonut vadelmamehua! Hämmästyin itsekin omaa nerouttani.

Viidentoista minuutin kuluttua olin valmis. Mukanani oli pullollinen vadelmamehua ja parhaat kristallilasini. Kävellessäni kohti kirkkoa pysähdyin ajattelemaan miten ihmeessä pääsisin katolle herättämättä turhaa huomiota.

Askeleeni narskuivat lumessa. Kaduilla oli lähes autiota. Kaikki varmaan viettivät, perinteistä, tylsää ja tavallista joulua neljän seinän sisällä. Eipähän ainakaan kukaan tulisi kiskomaan minua alas.

Kirkko oli pieni, matala ja kivinen. Mittailin sitä katseellani. Sisältä kantautui joululauluja. Joulukirkko oli käynnissä.

Tuumin että helpointa olisi luultavasti kiivetä ränniä pitkin. Ei sittenkään! Viereisin talon vajasta pilkistivät tikapuut. Tuskin kukaan pahastuisi jos lainaisin.

Asetin tikapuut seinää vasten, ja lähdin kiipeämään. Askel askelmalta lähestyin kattoa. Viimein pääsin ylös ja istahdin.

Avasin laukkuni ja otin mehun ja lasin esille. Juuri silloin lumihiutaleet alkoivat leijua maahan. Siinä lumisateessa istuessani, kirkon katolla, hörppiessäni vadelmamehua, älysin jotain muutakin.

Ihmiset viettivät joulua miten tahtoivat. He viettivät joulua sillä tavalla mistä pitivät. Minä pidin siitä että joka kerta jouluni olisi erilainen. Joulusta ei kuitenkaan pystyisi tekemään täysin samanlaista uudestaan ja uudestaan, joten oliko perinteitä oikeastaan edes olemassa?

Juuri nyt en oikeastaan jaksanut edes miettiä sitä. Ajattelin jotain paljon tärkeämpää. Mitä ihmettä tekisin ensi jouluna?

 

Tuomarien perustelu: Tämä tarina kertoo todellakin erilaisesta joulusta, ihan kirjaimellisesti. Tarinassa on kekseliäs idea, siinä on myös itseironiaa sekä oivaltavaa pohdintaa. Tarinan sisältämä oivallus on kerrassaan mainio – jos toistuvasti ja tiedostaen välttää vihaamiaan perinteitä, tulee siitäkin perinne. Teksti on lisäksi taitavasti ja hallitusti kirjoitettu.